Voiko ihanammin päivän enää alkaa

... kuin sunnuntaiaamuna pk-tottiksessa hiekkakentällä keski-ikäisten naisten kanssa? Ilmeisesti Viirun mielestä ei voi, koska tottis vain on niin ihqua ajasta, paikasta ja seurasta riippumatta. Viiru väsyi lauantaisesta kisareissuista vieraine autoineen, ahtaine häkkeineen ja kisapaikalla hengailuineen niin, että kävi kotona lenkin jälkeen heti yöpuulle eikä seuraava aamunakaan olisi millään noussut. Mutta Pärnän kentällä väsymys oli tiessään (ei tosin minusta), ja Viiru intoa pinkeänä. Aluksi tehtiin ryhmäliike Utun ja Chicon kanssa: koirat olivat paikallaolossa ja vuorotellen kutsuimme niitä. Helppoa nakkia Viirulle, kun sillä on eri käskysanatkin (liki ja sivu). Aivan mahtava, historiallinen onnistuminen kirjattavaksi tokokronikoihin: Viiru tuli pitkästä matkasta eteen istumaan! Melkein lähelle ja melkein suoraan! Tätä on yli vuosi harjoiteltu - olenpa taitava kouluttaja ;)

Eteenmenoon vietiin lelu yhdessä, kauas kauas. Hienon hieno! Seuraavaksi kokeillaan, menisikö Viiru, kun lelu on viety sen näkemättä. Ja sitten pitäisi yhdistää maahanmenoon niin, että palkka tulee minulta. Idea olisi se, että koira ei tiedä, onko palkka valmiina vai ohjaajalla: kannattaa mennä vauhdilla eteen, mutta kannattaa myös mennä vauhdilla maahan.

Liikkeestä istuminen oli ok, ison kapulan tasamaanouto ja hyppynouto matalan hypyn yli siedettäviä. Kunhan olen kerrannut säännöt, päätän, kierrätänkö esteen ohi kapulan kanssa. Harjoittelin kapulan heittoa esteiden yli - vaikeaa.

Sitten oli vuorossa paras osuus: kimppalenkki. Eevan kirjoitus loi kaipuun kunnon ryhmälenkkeihin.  Nelijalkaisten lenkkeilijöiden iät olivat vajaasta kuudesta kuukaudesta viiteentoista(?) vuoteen, ja rotuja oli bc, kelpie, snautseri ja aussie (8 koiraa). Sopusointuinen kimppalenkki on koiraharrastuksen rentouttavimpia juttuja agilityn yhteistyön ja taikanenän jälkiliinan pitelyn lisäksi. Rankkasade alkoi juuri, kun olimme päässeet kotiin.

En käy maate, kun käsketään... ja tassuakin rassataan.

Sateista iltapäivää vietimme turkkia kammaten ja kynsiä leikaten, mutta kauneudenhoito muuttuikin verenvuodatukseksi, kun leikkasin Pikin kynttä liian syvältä - mutta onneksi ei hermoon. Verta vain, ei kyyneleitä. Näin ei olekaan ennen käynyt, ja soittelin ohjeita. Siinä olisi pitänyt kuitenkin luottaa omaan järkeen, ettei olisi lähtenyt lenkille enää illalla. Vuoto alkoi uudelleen, mutta tyrehtyi onneksi pian. Oikeastaan Pikiltä tarvitsisi leikata vain kannuskynnet kesäisin, sillä on paljon pehmeämmät ja kuluvammat kynnet kuin Viirulla. Otamme opiksi.