Ehkä vihdoinkin

Viime sunnuntaina eukkosilla oli kaveripäivä kauniissa mutta tuulisessa säässä. Minulla ei ollutkaan autoa käytössä, mutta kävely onnistui kuitenkin, ilman autoa. Kun emme päässeet metsälenkille, Arra tuli tarpomaan meidän lähipolkuja, ja sitten Tiina vielä kahvillekin. Sisällä Piki piti sellaista omimismurrausta, että se piti välillä teljetä portin taakse. Illalla käytiin vielä lenkkeilemässä Vinjan kanssa.

Tiinan ottamassa kuvassa kaksi australianpystykorvaa ja yksi australiankorvatonkoira nauttivat Pyhäselältä puhaltavasta tuulesta.

Kuva: Tiina Hiltunen

Torstain agilityssa oli just Viirun rata, mutta Viiru oli jotenkin vaisu, hidas ja läheisriippuvainen. Sellainen se on ollut kotonakin. Liittyykö juoksuun vai onko jokin hätä? Molempien kanssa taas sama kotiläksy: takaakiertoihin (ja pakkovalssiin) lähetyksestä reippaammin itse liikkeelle. Luota koiraan, ja treenaa lisää niin, että koiraan todella voi luottaa. Radasta jäi paljon treenattavaa, joten toivottavsti jatkamme itsenäisillä kerroilla.

Melkein aurinko

Perjantain tokossa oli omatoimikerta, olin innoissani menossa sinne. Kunnes työpäivän aikana iski flunssa. Kuin hana olisi avattu, tunnissa meni paketillinen nessuja. Mentiin treeneihin kuitenkin, mutta minkäänlaista treenisuunnitelman poikastakaan ei syntynyt räkäisissä aivoissa. Tehtiin sitten ohjattua noutoa, kun Kallakin... Pikillä voisi seuraavaksi kokeilla leluja tai jopa kapuloita namialustan sijaan. Viirulle pitäisi lisätä keskikapula tai jotain muuta keskelle. Viiru teki vain yhden setin, koska huomenna mennään Satu Taskisen koulutukseen.

Toisena settinä puuhailtiin "pentujen" kanssa kukin omiamme, yhtaikaa. Yksi koirista oli ihan oikeasti pennuhko, saimme ryhmään toisen uuden jäsenen. Pikin mielentila oli oivallinen. Mielentila- ja luopumisharjoituksista on ollut hyötyä. Ilahduin kovin; voisiko ehkä vihdoinkin sanoa, että Piki osaa ihan oikeasti seurata? Ehkä pienen pätkän, mutta kuitenkin.