Yksi liike oikein

Agilityssa oli omatoimitreeni, ja suunnittelimme Marin kanssa radan jo paikalla oleville esteille. Ratamme oli helpohko ja tukevasti mukavuusalueella, eli kivaa oli.  Polvenikin on lähes parantunut. Pikin rata pysähtyi aina kepeille ja kontakteille; se ei vielä osaa niitä radan osana. Keinua se ei erota puomista, mutta ei myöskään pelkää keinun liikettä eikä ääntä. Pitää tehdä loppuosaa erikseen. A meni kuulemma kolmella loikalla, joista kaksi osui kontakteille. Huoh. Puomi menee hyvin, jos Piki saa kunnon vauhdin.

Sunnuntailounas ulkoruokinnassa

Perjantaina olin työmatkalla emmekä päässeet tokoon, vaikka olisi ollut ohjattu kerta. Sen sijaan kuokimme Viirun (ja vähän muidenkin) kanssa torstaina treenissä, jossa oli tarkoitus jäljitellä koetilannetta tokon SM-kisoista. Rakensimme kolme kehää vähän epätasaiselle nurmikolle (epätasaisuus ei ollut sitä jäljittelyä). Kunkin luokan liikkeet tehtiin liikkuroituina yhtaikaa kolmessa kehässä. Pyrimme myös käyttäytymään mahdollisimman kokeenomaisesti.

Tokotreenin jälkeen virkistäydyttiin nuuskimalla ja uimalla.

Viirun kanssa emme ole paljon edistyneet maaliskuisen kokeenomaisen treenin jälkeen. Lisäksi Viirulle olivat häiriöitä nurmikko hajuineen ja ehkä vähän liikkuri-Sirkku, muut kehät olivat sille yhdentekeviä. Vain yksi liike onnistui todella hyvin, tunnari. Ruutuun Viiru lähti innokkaasti, mutta kun olisi pitänut pysähtyä, nenä vei ja korvat vain heiluivat. Toisella yrityksellä hämmentynyt eukkonen teki ennakoivan eteenomenon. Ohjatussa ei kapula löytynyt kiinnostavan hajuisesta ruohikosta. Nouto tehtiin oikein metallilla, jossa oli vähän maalarinteippiä. Myönteistä oli, että Viiru näyttää tosiaan ymmärtäneen, että metallikapula pitää tuoda. Kokonaisuutena oli hirmu kivaa. Heinä- ja elokuussa on tulossa vielä samantapaiset treenit.

Vanhat kaverukset katulenkillä metsän hyttysiä välttelemässä.

Puutteita oli osaamisesta ja tekniikasta lähtien mielentilaan ja hallintaan saakka. Viiru vain humputteli menemään innoissaan. Kaikesta huolimatta ilmoittauduin eilen tokokokeeseen, ettei kokeeseen meneminen ja treenailu jää jatkuvasti vain aikomuksen asteelle. Tilasin myös uudet ohjatun noudon kapulat ja painavat ruutumerkit, ettei jää välineistäkään kiinni.

Apukoirakkona tehtiin myös osa EVL:n paikkista. Kun olen sen verran jännittänyt pk-tottiksen paikallaloja, en jaksa suhtautua tarpeeksi vakavasti tokon paikkiksiin - vaikka pitäisikin.

Facebookissa pohditaan, miksi hakukokeisiin ei riitä osallistujia. Yksi syy on tietysti alkukesä, mutta varmasti on lukuisia muitakin tekijöitä. Tavoistani poiketen osallistuin keskusteluun. Kerroin, että lopetin haun, kun ”väline” ei ollut sopiva harraustuksen yhteen yksityiskohtaan eli metrin esteeseen. ”Välineestä” en luovu, vaan mieluummin harrastuksesta. Toisten mielestä väline (koira) tulee valita lajin mukaan (toisaalta olenhan minäkin valinnut agilityyn ja hengailuun sopivia koiria...)

Hakumetsässä liikkumista ja ihmisiä koirineen on ikävä, varsinkin kun kuulee juttuja hyvistä treeneistä. Eivätkö ihmiset mieluummin voisi kirjoittaa näin: Piilolla oli kauheesti hyttysiä, kotiin metsästä pääsi puolilta öin, ensin rataa tallattiin kaksi tuntia, juuri satoi rankasti kun oli oman koiran vuoro, toisen koiran ohjaajan mielestä et osaa leikkiä oikein, omat palkat eivät kelpaa omalle koiralle, lopuksi auto juuttui kantoon...