Pohjois-Karjalan vuosinamme ei ole koskaan aiemmin ollut näin karsea joulusää. Sataa vettä, on pimeää, kulkureitit peilijäätä. Viisas joulupukki toikin minulle nastakengät - mutta valitettavasti liian pienet. Tänään, ensimmäisenä arkipäivänä, olimmekin heti ysiltä tempomassa Prisman ovea, jotta saisimme jalkineet vaihdettua sopiviin. Pelkoni tyhjyyttään ammottavista Icebug-hyllyistä osoittautui lähes todeksi. Kaksi paria oli jäljellä, ja toinen niisä kuin minulle tehty. Kyllä nyt kelpaa :)
Surkean sään vuoksi ei ole vielä niitä hyviä Piki-kuviakaan. Joulunviettoa olkkarissa:
Joulun treenitauko päättyi Viirun osalta jo eilen, Tapaninpäivän iltana, jolloin Lukkarisen Jari viitsi tulla meitä kouluttamaan. Viime aikoina treenit ovat menneet aika lailla perseelleen, minkä veikkaisin johtuneen omasta väsymyksestäni ja kontaktiahdistuksesta. Tämänkin treenin ensimmäinen rundi meni huonosti, mutta sitten päätin olla iloisella päällä ja olla murehtimatta kontakteja. Pääasia, että kummallakin on hauskaa (eikä kukaan loukkaannu). Toisella kierroksella teimme kontaktit vanhaan treenityyliin ja ihan hyvin meni. Mutta huom! Kahdesta en luovu: ei palkkaa himmailusta, ei palkkaa siitä, että Viipo itse hyppää siihen tiettyyn kohtaan alastulokontaktia odottamaan käskyä ja palkkaa.
 |
| Rata: Jari Lukkarinen |
Valssaaminen keppien jälkeen sai Viirun ennakoimaan ja jättämään kepit kesken. Kepit olivat myös tosi hitaat. Hyppysarja putkelta 15 pituudelle meni vauhdikkaasti irroten niin että sain etumatkaa ja ehdin tehdä persjätön pituuden jälkeen. Hypylle 8 tehtiin jonkinlainen sylkkäri+takaaleikkaus, joka käänsi Viirun näpsäkästi. Olipa mukavaa!
Perjantaiaamuna jatkettiin agilitya Viian ja Utun kanssa. Viiru teki pätkiä eilisestä radasta sekä irtoili putkiin ja muuta hauskaa. Taas teimme kontaktit vanhaan treenityyliin. Piki jatkoi Utuun tutustumista, kävi Miimin kanssa kävelyllä sekä jatkoi agilityn syvimpään olemukseen porautumista: hillui Viirun kanssa hallissa sekä juoksi eestaas suoraa putkea Miimin ja minun väliä Viirun kanssa vuorotellen. Eli se olemus on ilo. Pennulle ei niinkään pidä opettaa vaikkapa jotain käskyjä, saatikka esteitä, vaan tärkein oppi kaikissa lajeissa on: täällä on tosi kivaa, minä olen tosi hyvä, ja tuo emäntä on vallan mahtava tyyppi!
Kun oli tarvottu Miimin koirien kanssa kunnon lenkki sohjossa ja liukkailla, huristeltiin fysioterapeutti-Helin luokse nukkumaan. Kyllä, molemmat nukkuivat, jopa hierottava "potilas". Mahtoi olla rentouttavaa, kun uni tuli silmään :)
Otin Viirulle vielä yhden ajan, siltä varalta, että liukkaat kelit jäykistävät.
Piksulle uni maittaa vielä kotonakin. Viiru lähti lenkille vielä Susunkin kanssa. Raskasta olla seremoniamestarina (ei siis moottoripyöräkerhona eikä liivijenginä) kahdelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti