Viirun kanssa oltiin tänään kotikisoissa. Ensin olin eilen illalla hallia järjestelemässä, tänään aamulla kisoja käynnistämässä ja A-kisan pönötyksessä vastaavan koetoimitsijan raskaan ikeen alla. Sitten, aikaisemmista vannomisistani huolimatta (en enää ikinä yhdistä vekottimen ja kisaajan rooleja samaan päivään), kisattiin kolme rataa.
Onneksi toinen vannomus (ei enää yliaikanollia) toteutui: hyl, 0, hyl. Eka rata oli kauheaa koetoimitsijakoomaa, 0-rata oli oikein sujuva, viimeinen rata eli hypäri oli ihan mukiinmenevä - en vain ollut suunnitellut mitään ohjausta paikkaan, jossa olisi pitänyt tehdä edes jotain (puolenvaihto, rytmin muutos, haltuunotto tms.). Lisäksi todettiin taas, että valsseja on kahdenlaisia: ennakoivia ja paskoja. Viiru sai kuitenkin juosta ja irrota, toisin kuin ekalla radalla, jossa Viipokin jo rupesi kyselemään, missä ja kummassa osapuolessa vika, kun ei yhtään kulje.
Vaikka jotenkin taklasin koetoimitsijakooman ja suoritimme tämän vuoden tulostavoitteemme 150-prosettisesti, mieleenpainuvinta oli olla mukana yhden kisan Patchcoat-triplanollassa: Hali (pikkuserkku?), Kiri (äiti) ja Viiru.
Kiri oli myös ainoa, joka Team Ahmatissa voitti sämpylän kutsun. Kun kävimme kahviossa sämpylänhakureissulla, tapasimme paritkin porukat, jotka halusivat tutustua ausseihin. Kovin on uskottavaa kertoa, että Viiru on ystävällinen, avoin ja sopivan vilkas, kun ainoa kontakti on reissariin, jota yritän piilotella selkäni takana... Mutta sitten tuli äiti.
Muuten lorvailu on valitettavasti jatkunut. Lämpimässä hallissa tokoillessa Piki ensimmäistä kertaa piippasi paikkamakuussa (tai yleensäkään missään liikkeessä). Tästä on nyt heti tehtävä loppu. Aluksi voisi kokeilla periaatetta sitä saa mitä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti