lauantai 11. elokuuta 2018

Kesää koiraimmeisen vinkkelistä

Pitkä kuuma kesä jatkuu. Töiden lomassa on puuhailtu paljon kaikenlaista, myös uusia juttuja; ei meinaa muistaakaan kaikkea.

Sisukas teki meille kotikäynnin ja kokeiltiin doboa omalla nurtsilla. Sehän oli huisin hauskaa, ja kotona ylellistä! Oma jumppatauko tuntui selvästi, mutta tämmöinen voisi tulla ihan tavaksi. Sääli ettei ollut kuvaajaa paikalla: kauniin väriset pallot, vihreä ruoho, koirat jotka ihmeekseni pysyivät pallojen päällä... Susu ja Sirkku olivat aika pro: me kun yritimme pyörittää palloa etutassuilla, Susu siirtyi jo kokeilemaan takatassuilla.


Yllytyshulluina mentiin nose work -hajutestiin huonolla viimeaikaisella treenaamisella - keskityin vain tokokokeeseen, johon ei sitten päästykään. Meillä oli takki auki ja nenä kiinni. Minulle tuli vaikeiden olosuhteiden hylkäyksistä vain lisää treenimotivaatiota, mutta harmittaa niiden puolesta, jotka harvoin käyvät kokeissa missään lajissa ja nyt ajattelevat löytäneensä "hankalammekin" koiralle matalan kynnyksen lajin. Kovassa laatikkorivin suuntaisessa tuulessa 2/10 ekakertalaisista hyväksyttiin.

Itse saan vasta kokeessa käsityksen siitä, mitä lajissa vaaditaan. Aiemmin oli vaikea motivoitua nose workin treenaamiseen - ei ole enää. Paljon on opeteltavaa ja vahvistettavaa: hajun merkitystä ja motivaatiota, mielentilaa, rauhallista nenänkäyttöä ja tarkentamista, ohjaajan käyttäytymistä, erilaisia ympäristöjä, varsinkin ilmaisua... näitä ainakin.

Viikkoagilityssä oli ihana putkiin irtoilurata eli tukevasti oltiin mukavuusalueen ytimessä. Pikiä totuteltiin erikoisesteisiin radalla ja hypyillä takaaleikkaukseen.  


No  mitä?
Perjantaista ennustettiin viimeistä hellepäivää, ja siitähän piti päästä mökillä nauttimaan. Hei hei hellepäivät. Paratiisissa on ehkä tällaista, ei huolta huomisesta, ei hyttysiä eikä paarmoja, ei kylmä eikä kuuma, mikään ei kiristä eikä purista - ei päästä eikä muualtakaan, hyvää ruokaa ja juomaa.



Lieksan (ei kun Nurmeksen) kunnanjohtaja sanoi Karjalaisen kiertohaastattelussa muistaakseni, että parasta kesässä ovat ensimmäiset lokakuun pakkasaamut. Toiseksi parasta on tänä kesänä ollut koiraihmisen näkövinkkelistä uiminen ja yhdessä uiminen. Tässä kuvassa on minun kesä.


lauantai 4. elokuuta 2018

Forsellin koulutuksen toinen päivä ja loman loppu

Helteen vuoksi Mariannen koulutus Kulhon kentällä alkoi jo aamukahdeksalta. Ilomantsintietä ajellessa muistelin, ehkä ilolla, niitä lukuisia kertoja kun samalla tiellä olen aamuvarhaisella ajellut mejä- tai hakukokeeseen. Nyt vain tokotreeneihin, siinäkin oli jo viitsimistä. 

Tehtiin metallikapulan noutoa ja tunnaria. Metallikapulan nosto oli paljon nopeampi kun kapula oli kaukana ja minä vielä lisäksi juoksin karkuun. Mutta kapula ei ikinä päätynyt minulle asti. Tehtiin tuontia niin, että lyhyemmältä matkalta Marianne lähetti kapulan kanssa minulle (olin jo juossut karkuun). Ei sujunut hyvin sekään. Mariannen mielestä tästä lähin vaadin aina tuomaan kapulan perille asti. Seuraavalla viikolla tehtiinkin sitten metallijuttuja useaan kertaan, taantumista ja onnistumista. Lopulta Viiru aina toteaa, että kyllä kapula on tuotava herkkujen haltiattarelle - mutta voisiko Virsua vaatia tuomaan heti eikä sen jälkeen, kun se on potkiskellut kapulaa pitkin kenttää ja äkseerannut minulle?

Tunnari olikin sitten ihan eri maata, ei ole Viiru enää tunnaritunari. Omaa ja vieraita kapuloita aseteltiin ja piiloteltiin milloin mitenkin, joka kerta Viiru ihan oikeassa mielentilassa huolellisesti ja erehtymättä etsi oman.

Helteet jatkuivat perjantaihin asti. Ensimmäinen työpäivä oli viimeinen hellepäivä. Torstai-iltana alkoi ukkostaa ja sadella. Viikon aikana useampi kerta käytiin Joan hallissa - joka edelleenkin säilyy viileähkönä - treenailemassa toko- ja agilityjuttuja. Yhdet ulkokentän kimppatreenitkin saatiin koolle - voi kun useamminkin saataisiin runsasväkiset harkat aikaiseksi ja enemmän häiriötä.

Viimeisen lomapäivän aamulenkki

Piki on alkanut pelätä ukkosta. Sen aiemman ainoan tänäkesäisen rajuilman aikaan ukkonen sattui ihan talomme päälle jyrisemään ja salama iskemään ihan lähellä, ja siitäkös Pikseli säikähti. Tänään Piki alkoi jo pelätä rankempaa sadettakin. Vielä tämän kanssa pärjätään. MH:n kuvauksen ja arkikokemuksen mukaan Viiru on paljon herkempi äänille kuin Piki. Pikin säikähdykseen vaikutti varmaan myös salaman kirkas välähdys. Ja voihan mietiiä yleisen arkuuden (vs. "rohkeuden" tai varmuuden) ja ääniin reagoimisen suhdetta. Itsevarmemmalle Viirulle on ollut helppo paukkuihin siedätyksessäkin kertoa, ettei äänistä tarvitse välittää, jatketaan elämää ihan kuin ennenkin.

Viirulla lähti alkukesästä pohjavilla ja turkki. Nyt se on kasvanut takaisin ihan väärään aikaan. Varsinkaan uimamaisterin kankut eivät kuivu lainkaan - ehkä lokakuussa, kun järvi on jäässä (näin veisteli joku somessa). Karva alkaa huopaantua. Ei, en käyttänyt kampaa, pohjavillaharaa enkä mitään trimmausvehjettä. Tylppäkärkisillä saksillä nitkutin ihan täsmäiskuina.



Pikin turkki on hyvänlaatuinen ja ohuimmillaan oikeaan aikaan vuodesta. Piki kuivuu melkein heti vedestä nousemisen jälkeen.

Joensuussa on elo-syyskuussa kuukauden sisään kolmet agilitykisat. Jospa nyt mentäisiin Pikin kanssa hypärille. Joan omien kisojen aikaan täällä järjestetään palveluskoirien Pohjoismaiden mestaruuskilpailut. Sinne siis talkoilemaan, arvokisat!

Mustikoita ei ole lainkaan, eikä ainakaan vielä sieniä. Vatut kuivuvat aurinkoisella paikalla puskiin. Herukoita on mökillä jonkin verran. Viirun lapsista osa on huonoja syömään varsinkin helteellä. Aktivointiakin saattaa olla vaikea keksiä. Viiru-muorille riittää, kun lähettyvillä on mikä tahansa marjapensas, siinä tulevat aktivoinnit ja syömiset samassa. 

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Sisukkaan ja Forsellin koulutuksissa

Joan halli on ainoita viileitä koirapaikkoja lähitienoilla, joten ollaan ajeltu sinne melkoisen tiuhaan, tiistainakin kaksi kertaa. Meidän piti mennä Pikin siskolikkoja moikkaamaan Tervoon, mutta helteen takia siirrettiin treenireissu myöhemmäksi ja mentiin Pikin velipoikien kanssa halliin treenaamaan "kaikkea pientä". Illalla Piki oli Sisukkaan nollaratatreenissä. Päästiin tekemään sopivan vaikeaa rataa: radasta sai valita etukäteen pätkän, joka vedetään nollana läpi. Pariin kohtaan sai ottaa etukäteen tuntumaa koiran kanssa. 15 esteen pätkässä onnistuimme, lukuunottamatta viimeistä keppiväliä. Piki oli parhaimmillaan, irtosi mutta kuunteli - ihan erilainen kuin ison kentän omatoimitreeneissä. Missä ero? Minussako? Tämmöistä treeniä tarvitsemme, olenkin ilmoittautunut seuraavaan nollaratatreeniin. Sisukasta voi suositella!

Viikkokoulutuksessa Pikin teemana olivat erikoisesteet radalla ja Viirun pysärien vahvistaminen epäjohdonmukaisten kisakriteerien jäljiltä. Katrin sanoista tajusin, että koske tarkoittaa minulla puomilla ja keinulla eri asiaa. Piki teki myös keinua radalla. Ja oli aika mahtava tunne, kun Pikseli juoksi vinohypyn, puomin, vinohypyn ja siitä kääntyi kepeille. Ihan tosta vain.

Eilen varmistui epäilyni Viirun alkavasta juoksusta, ja peruin 4.8. tokokokeen - tai siirtäisin ilmoittautumisen lokakuulle, jos se on mahdollista. Runsaan neljän vuoden tokokoetauko siis jatkuu vielä. Toisaalta oli ihanaa viettää pari päivää joutilaisuudessa, ilman ajatustakaan paniikkitreeneistä. Olemme saaneet mökillä pysyvän uimaanmenorauhan sillä, että pelastajat odottavat matkan päässä rannasta ja ne vapautetaan vasta sitten, kun uimarit ovat turvallisesti vedessä. Myös eukkosten matkauintitaidot ovat kehittyneet kohisten.

Lauantaina Marianne Forsellin koulutuksessa valitsimme Viirun aiheeksi luoksetulon stopin, ja jos jäisi aikaa, ruudun ja peruutuksen. Ehdittiin kaikki, mitäs huomiselle? Stoppia tehtiin takapalkalla. Ensin sytyteltiin takapalkalle - vaihe, jonka olen ohittanut. Olen myös liian nopeasti lisäännyt matkaa - tekniikan pitää säilyä. Appari pitää kiinni ja hetsaa, ja minä joko kutsun tai juoksen karkuun.

Ruudussakin oli ohitettu perusvaihe: kosketusalustalle sytyttäminen (tai mikä nyt olisi parempi sana). Koiran pitää tosiaan rynniä sinne. Tätäkin tehtiin kiinnipitämällä ja hetsaamalla. Menee siis yksiin ajatukseni kanssa: Viiru kyllä tietää, missä ruutu on, mutta se ei oikeastaan tiedä tai välitä, mihin siellä pitäisi mennä ja mitä tehdä.

Peruutusta tehtiin ilman apuneuvoja (hyvä!) niin, että ehkäisin seuraamisasennon avautumista kääntymällä oikealle. Toivottavasti tästä on videota, että osaan jatkaa oikein. Luulen kuitenkin hoksanneeni idean vaikken tarkkaan kaikkea koreografiaa.

Lopuksi tehtiin "vanhanaikaisia" ryhmäliikkeitä. Kivaa! Seuraamista ja jääviä vastakkain kulkien, asennonvaihtoja ja häiriötä tiiviissä ringissä. 

maanantai 23. heinäkuuta 2018

SERT-A ja toinenkin nolla

Yksi innokas kisaaja päivysti auton vieressä, kun Lieksaan lähdön aika läheni. Itse taas olisin laistanut koko piirinmestaruuskisoista. En kestä tätä kuumuutta. Ennustettu ukkonen olikin kääntynyt kosteaksi tukalaksi helteeksi.


Kisakirjeessä luki, että paikalla ei ole auringon- eikä sateensuojaa, ja kuvittelin kisapaikan vähintään samanlaiseksi hiekkaerämaaksi kuin Varkauden kentät. Mutta olihan siellä puita, vihreää, varjoa, kastelusuihku ja -altaita koiralle. Viiru myös pukeutui ratojen välillä kylmään ja märkään froteetunikaan.

Hyvää tuultani ei taaskaan uhkaa mikään!

Toiset kisaajat ja katsojat viettivät aikaa auringossa - miten ne pystyivät, kun jo varjossa hengittäessäkin tuli hiki? Matkaseuran tsemppauksesta oli hyötyä, jaksoin raahautua kaikille neljälle radalle. Viiru oli kuuliainen ohjattava, niin kuuliainen että jopa otin yhden hylkäyksen vetämällä Viirun suoraan linjalla olleen hypyn ohi. Viiru otti kaikki kontaktit, tosin hitaasti. Itsellä kriteeri oli taas ihan mitä sattui. Tuomari oli uusi, Riikka Kankainen, ja hänellä oli armolliset ihanneajat. Rataprofiilit sopivat meille: ei tullut mitään tuhannen hylyn suorituksia, vaan yhden radan hylkäys tuli tosiaan hypyn ohituksesta ja toisen siitä, että ohjasin väärän radan. Pikkuisen harmitti, että pää helteestä pehmenneenä lähdin väärään suuntaan viimeisellä radalla, hypärillä. Siinä meni piirinmestaruushopea ;)


Ehkä ollaan tyytyväisiä agilitysertiin ja kakkostilaan. (Nollat eivät myöskään tulleet peräkkäisiltä radoilta.) Agilitypoppoolaisilla oli hienot palkinnot kukkasineen, ja kisakirjan välistä löytyi vielä One Mind Dogs -lahjakortti ja kaksi kisalahjakorttia.

Sitä se pikkumaksiluokka teettää, että tahmatassutkin voivat saada sertejä hyvällä säkällä. Paluumatkalla naureskeltiinkin, että aletaan kiertää pienimpiä kyläkisoja sertien toivossa. Vuoden päästä Viiru on kahdeksan ja puoli.

Kuva: Kastanja Sankala

Patchcoat-leirillä Kastanja Sankala oli ottanut potretin leirillä olleista Viirun pennuista: kuvassa ovat Redi, Arra ja Petja.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Räpylöitä kasvatellaan

Reilusti ennen rokkia alkanut hellejakso katkesi tänään Joensuussa ukkoseen ja sateeseen. Hyvinkäällä sade ja ukkonen vierailivat jo eilen; teimme sinne runsaan vuorokauden mittaisen reissun. Ilma on sateesta huolimatta hiostava ja lämpöinen, lenkillä kastuu kummastakin suunnasta.

Huomenna pidetään Lieksassa agilitynpiirinmestaruuskisat ukkosessa ja helteessä. Kaverilla on onneksi näyttelyteltta, ja Viirulle ostettiin tänään chillailuhäkki Susun tarvitseman kevythäkin tilalle. Onkohan meillä autoihin mittojen mukaan tehtyjen lisäksi viisi häkkiä? Mörkölle ostettiin aikanaan sellaiset luksus-asumukset, että ne toimivat vetskareita myöten vieläkin - koko on vain aika pieni aussielle. Myydäänköhän enää sellaisia missään?


Uimavalvojat asemissa laiturilla, yksi potentiaalisesti uimataidoton järvessä

Piirinmestiksiin on ilmoittautunut niin vähän koirakoita, että yleensä Pohjois-Karjalassa aistittava suuren urheilujuhlan tuntu puuttuu. Otetaan maakuntamatkailuna, semminkin kun reissaaminen jää tänä kesänä vähiin.

Baywatch Supervisor tarkkailee oppilaan työskentelyä.

Hellettä on pidetty esittelemällä eteläsuomalaiselle ja uusiseelantilaiselle vieraalle mökkielämän riemuja, eityisesti uimista. Viirun pelastustaipumuksia on yritetty hillitä. Piki on taitava ja vahva uimari, ja sen kanssa matkauinti ehkä onnistuisi. Nyt olisi lämmin vesi siihen, mutta olkapääni vihoittelee. Jos Viiru ei ole pelastustehtävissä, se kuningatarmaisesti pyörähtelee vedessä muutaman hetken.

Hyttysiä ja paarmoja on normivuotta enemmän, metsämansikoita ei juuri lainkaan, samoin mustikkasato ei näytä runsaalta. Ehkä kuitenkin voimme viettää tänäkin vuonna perinteisiä mustikkaretriittejä.

Lähetä oppilas asialle ja mene itse perässä.

Viirulle on kasvanut sen verran turkkia takaisin, että se ei enää kuivu nopeasti. Haju on sen mukainen, ja usein huomaa miettivänsä, onko itse tai joku muu pukeutunut kolme viikkoa muhineisiin sukkiin. Jos helteet ja uiminen jatkuvat kovin pitkään, pitää Viirua trimmata.

Turvallisesti tassut pohjassa tuota pikaa.

Nose work -kimppatreeneihin ei ole päästy, emmekä ole itseksemmäkään treenanneet. Elokuun alun hajutesti jää meiltä väliin. Myös parhaillaan käynnissä oleva Patchcoat-leiri jää ensimmäistä kertaa vuosiin käymättä.

Tokotreenilöitä on saatu kerran pidettyä kimppamuodossa. Joan halli on säilynyt suhteellisen siedettävänä. Kimppa- ja pihatreeneissä on tahkottu ihan samoja haasteita: Viirun kanssa ruutua häiriössä, luoksetulon stoppia, metallia, kaukoja ja peruuttamista, Pikin kanssa etäpalkasta luopumista eri tehtävissä, kaukoja ja kapulan pitoa.

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Råkista rockiin

Vielä yksi Agiråkki-muisto:

No gamble, kuva: Hanna Paakkunainen
Viiru on juuri hypännyt kuvassa näkyvän hypyn väärinpäin.

Råkin ja rockin väliin mahtui pari päivää rauhaa ja mökkipuuhia. Olen luonut Viirusta rasittavan puutarha-apulaisen palkkaamalla sitä kottikärrystä istumisesta. Kyytiin pitäisi päästä aina, ja Pikikin rohkaistuu hyppäämään.


Mökillä viilennysaltaan äärellä on mukavaa, kun on lämmin - kaupungissa tukalaa. Tänään tuli käyttöön viime kesänä postimyynnistä ostamani Hurtan viilennysmantteli. Se tosiaan toimi, ja paremmin kuin froteepyyheloimi. Piki oli viileä ja kuiva, kun riisuin manttelin. Liikkumiseen takki ei ole mukava, mutta autoon omiaan.

Viiru oli Vaivion kesätorilla esittelemässä Joan lajeja, ja Piki esitteli auton vahtimista ja pelotteli ihmisiä. Enää en ota sitä mukaan tällaisiin sosiaalisiin tilaisuuksiin - nyt oli pakko. Helteessä humpattiin agilitya, rally-tokoa ja jopa vähän tokoakin. Kuumuudesta huolimatta hyvällä porukalla oli huisin hauskaa; vieressä oli lampikin, johon pääsi kastautumaan. Rotukirjoa oli: russeli, podengo, mäykky, malamuutti ja aussie. Ja palkkioksi saimme lettukahvit. En nyt linkitä tähän kuvaamme, koska näytän siltä, että olisin syönyt jo ainakin sata lättyä. Ensi vuonna uudelleen!


Ennen kesätoria treenasimme tokoa kimppatreenissä hiekkakentällä, samoin oli tokoturjakkeiden treenit torstaina ulkokentällä. Välissähän oli perjantai, ja silloin olimmekin viileässä hallissa. Viiru alkaa hieman osata kaukoja; ruutua on tehty joka kerta, ja stoppejakin useasti. Torstaina Viiru taisi tehdä ensimmäisen metallihyppynoudon ihan hyvällä vauhdilla. Piki: kontaktia (miten se voisi jaksaa seurata, jos se ei jaksa pitää kontaktia?), seuraamista eri palkoilla (lelu, etäpalkka - voisiko etäpalkalle juokseminen korvata lelun jännitystä?), kapulan pitoa (noutoon vauhtia), kaukoja (miten saisi yhtä säpäkät vaihdot kuin ruokakupilla?).

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Agiråkki, pelinaisten kesän paras viikonloppu

Agiråkki-sunnuntaina oli Viirulla vissiin kesän paras päivä.

Perjantaina talkoilin avustavana koetoimitsijana, ja illan SM-snookerissa ihan vastaavana. Lauantaina talkoilun päätteeksi käväistiin Viirun kanssa kahdella radalla. Agilityradalla aliarvioin pahasti Viirun vauhdin ja yliarvioin oman kykyni kiinnittää kaksi numerolappua yhdellä hakaneulalla. Jos olisin ollut fiksumpi, olisin jättänyt pudonneet avoimen hakaneulan ja laput radalle, ja jatkanut niistä välittämättä. Mutta kun olen minä, noukin laput ja keskeytin radan, kun huomasin hakaneulan auenneen. Saatiin säheltää kuitenkin rata loppuun.

(c) Agiråkki, kuva: Sanna Törrönen


Lauantain toisena valintanamme oli SM-gambler. Päätin tehdä vain kivoja esteitä. Itse suunniteltu alkurata meni aivan nappiin, ja olimme optimaalisessa asemassa loppuosuuden gamblea varten. Gamblen aikamme oli kuitenkin muistaakseni 23 sadasosaa liian hidas ja lisäksi Viiru hyppäsi yhden hypyn väärin päin: no gamble. Täytyypä jostain tarkastaa monensiako olimme - joka tapauksessa suureksi hämmästykseni pääsimme games-finaaliin. (Lisäys: Yhdistetyissä pikkumakseissa ja makseissa 30./68). 

Rata: Sarah Mairs


Sunnuntain games-finaalissa oli kaksi osaa: snooker, josta puolet koirista pääsee gambleriin. Lopuksi näiden kahden pelin yhteistulos ratkaisee.

Voi sitä varhaisen sunnuntaiaamun ahdistusta: pitäisi jaksaa nousta ylös, jaksaa olla ahkera avustava toimitsija, huolehtia ystävällisesti ulkomaalaisesta tuomarista, tehdä toimeliaasti sitä tätä ja tuota - ja jaksaa iltasella kisata snooker-rata, jonka säännöistä ei väsyneissä aivoissa ollut haisuakaan. Ja pahimmassa tapauksessa vielä iltayöstä vetäistä vaikea gambler (ei kai!). Ja olla talkoojenginpetturi :(

Onneksi on ihanat kaverit ja (jos mahdollista) vielä ihanampi kety!

Ihana turisti

Snookeriin sai tutustua pitkään, ja pohdiskella suunnitelmaa muiden kisaajienkin kanssa. Mutta ei aikaakaan kuin voi kauhistus. Sanomattomasti harmitti, kun tunaroin jo alkuradasta. Ensimmäisen ennakoimattoman (tai pystyihän sen ennakoimaan) kuvion sain vielä huitaistua uudella tavalla, mutta sitten jäädyin ihan käsittämättömästi. Tyytyväinen olin siihen, ettei tarvinnut enää gambleria pelata, mutta sehän jäi vaivaamaan, kun ei saanut tehdä rataa loppuun.

Rata: Sarah Mairs


Viirua ei ehkä hirveästi haitannut, kun rata jäi alle puolitiehen. Ilta oli niin viileä, että jokainen halusi eukkosen syliin rapsuteltavaksi lämmittämään. Samalla Viiru sai valvoa sosiaalista järjestystä kentillä ja napostella jauhelihaherkkunameja. 

Mutta olipas agilitypelaaminen hauskaa! Uudenlaista haastetta, kun saa suunnitella itselle sopivan radan (vaikkei sitä sitten osannutkaan…) Varsinkin koirille, joilla “vauhti korjaa virheet” tämä on omiaan, mutta myös monille muille. Huiput olivat tässäkin huippuammattilaisia, ja miettiihän sitä, onko meidän humputteluaksassa kyse ihan eri lajista. Oli myös kiinnostavaa seurata ensimmäistä peliluokkien SM-mittelöä sekä toimitsijana että kisaajana (en toki sotkenut näitä kahta roolia).

Ja ensimmäistä kertaa elämässä SM-finaalissa! Kisoissa ei tullut yhtään kontaktivirhettä. Pysäri is back.

(c) Agiråkki, kuva: Sanna Törrönen

Seuraavaa Agiråkkia ja Agihumppaa jo odottelen: voisiko kehitella games-joukkueviestin? Voisiko olla kevytaksahumppaosio?

Maanantaina väsymys painoi, mutta snooker-tunarointiharmitus herätti aikaisin. Onneksi Pikin poismuuttaneet velipojat tulivat treenivierailulle. Harkkahiki sulatti harmit pois. Kaikki neljä koiraa osasivat jäljestää metsäjälkeä, löytää ja ilmaista kepit. Piki ja Viirukin ihan issekseen olivat oppineet kepit muutaman vuoden harkkatauon aikana. Tarkoitus oli myös mennä Pärnän alakentälle tokoilemaan, mutta se olikin ihan ruohottunut. Tein pikavarauksen ihanan viileään halliin, ja poismuuttaneet saivat nauttia kivituhkan tuoksusta ja tuntumasta. Viirulle ruutua palkka-apparin ja kosketusalustan kanssa, lisäksi kuuntelua ja luoksetulon stoppia agilityn ja tokon sekoituksessa. Pikin kanssa tehtiin keinua, A:ta ja keppejä. Kyllähän helpotti :)