Suopursu, kohtalomme

Ohjaajan väsymystä, toipilaisuutta ja varjeltavaa haavaa uhmaten suuntasimme hakumölleihin. Kun kerran on ilmoittauduttu ja kun kerran järkätään. Satoikin vielä. Ja ratakin oli vaikea: maaston muoto, kasvillisuuden rajat, ojat, ryteiköt  - ja ne hiivatin suopursut! Rupesin jo miettimään, oliko yhden kerran suopursutreenionnistuminen seurausta siitä, että tuolloin ukko oli niin mieluisa. Taas oli sama lempihenkilö radan lopussa (nyt ei tosin suopursuissa), ja Viiru hinkui tuolle ukolle radan puolivälistä saakka.

Ykkönen löytyi hyvin, ja tuli ilmaistuksi ok (hieman Viiru ennakoi). Muutkin ilmaisut olivat hyvät. Seuraavaksi löytyi samalta puolen radan lopusta kolmonen (jolle Viiru sinnikkästi yritti jo aiemmin). Toisen puolen oja-ryteikkö-suopursu-tureikkoon Viiru ei uponnut ollenkaan. Saan varmasti ottaa omaan piikkiini huonot lähetyspaikat ja huolimattomat lähetykset.

Kauheeta säätämistä. Lisämaustetta toivat vielä radan etureunan tuntumassa metelöineet mölleilijät ja talkoilijat sekä muut poukkoilijat ;)

Lopuksi nostettiin vielä erikseen suopursu-ukko. Siinäkin tarvittiin lähetys poikineen. Ja sössin vielä tilaisuuden opettaa koirallekin jotain. En suinkaan lähettänyt oikeasta paikasta niin, että Viiru olisi löytänyt ukon suoran piston päästä. Vaan niin että Viiru joutui kaartamaan taaksepäin. Melkoisen poikki oli pikkueukkonen radan lopussa.

Harmitukseni alkaa hieman helpottaa. Omaksi läksyksi (taas) radan luku, lähetyspaikat ja lähetykset, koiran juottaminen etukäteen ja radalla. Onneksi keritään vielä yhdet treenit pitää ennen koetta: suora pisto vaikka yli ojan! Mutta eiköhän Viirulla ehdi vielä juoksukin alkaa... tai ehkä emme mahdu kokeeseen tai unohdan ilmoittautua siihen.