Keväällä ei ole kiire

Piipahdettiin mökillä ihmettelemässä kaadettuja puita ja vähän osallistumassa puusavottaan. Pilkottuja puita oli mukava varastella. Kottikärryt aiheuttivat hulabaloon: Susu yritti purra pyörää, Viiru halusi kyytiin, Piki varasteli puita kuormasta ja louskutti ympäriinsä. Tänään oli harvinaisen keväinen päivä.

Isäntä sanoi, että koirille jätettiin hypittäväksi oma agilitypuu ja kiivettäväksi ikioma palkintopalli. Oikeasti tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden lahopuutarha.

 Tässä kuvassa näkyy, miten Susu suhtautuu Pikiin:

Jos en katso tuohon ällötykseen, sitä ei ole olemassa.

Miten mahdottoman vaikea oli edes kahdesta koirasta saada kurrekuva. Aina kun toinen nousi, toinen laskeutui alas... Huomaa nami! Käteni on sentään photoshopattu pois.

Kevät ei pidä kiirettä.

Ei tarvitse vielä pelätä punkkeja ja käärmeitä.

Huomenna mennään kisaamaan agilitya Viirun kanssa. Kannattaako aina syyttää itseään epäonnistumisista? En nyt tarkoita, että epäonnistuisimme, mutta jos niin sattuisi käymään, ei se vältämättä ole minun vikani. Meillähän voi olla huono onni, tuomari on suunnitellut epäreilun radan, järjestävän seuran keinu ja rengas ovat vääränlaiset, planeetat ovat väärässä asennossa, toimihenkilö toikkaroi väärässä paikassa väärään aikaan, koira ei kuuntele/ei hae esteitä/takertuu/on kuriton/varastaa, kouluttajamme ovat kiinnittäneet huomiota vääriin asioihin, treenikaverit eivät tule harkkoihin/auta/auttavat väärin, hallissa on liian rauhatonta... Näin olisi ehkä helpompi pitää harrastusmotivaatiota yllä. Kyllähän monet lottoavatkin joka viikko.