Emännälle tuli niin paha polte patikoimaan Patvinsuolle, että kävimme kolmistamme ajamassa jälkemme jo aamuseitsemän jälkeen. Se oli pikkuisen aavemaista. Pikin jälki oli kyllä aivan mainio (kiitos Heidille hyvästä ehdotuksesta!). Jälki meni siksakkia: kulmia oli paljon, ja jokaisessa oli makaus, ja lähes jokaisella makauksella oli nameja. Ekalta makaukselta joku oli syönyt namit. Alku sujui hienosti. Ei loppukaan huonosti mennyt, mutta jäljellä oli monta ihmeellistä asiaa, joka hämmästytti, kummastutti pientä jäljestäjää. Polun ylitys, harhahajuja ja -jälkiä, herkullinen luu ihan jäljen tuntumassa (mutta sitä ei saanut ottaa) ja lopussa karvainen luu (jonka olisi saanut ottaa).
Tarkoitus oli käydä keräämässä krepit pois niin, että Viiru juoksentelee vapaana. Mutta enhän voinut - kun siellä oli se luu. Luupa olikin kadonnut. Viiru ei myöskään hämmentynyt vieraista hajuista, olihan sillä ihan tuoreet tutut jäljet. Kumpikin koira merkkasi makaukset hienosti. Ensi viikonloppuna ulkoilutetaan sientä syrjäisemmässä paikassa, vaikka voihan sielläkin tapahtua vaikka mitä.
Patvinsuolle kiirehdittiin niin, että ehdittäisiin pois iltapäivällä uhkaavasta sateesta. Suo hehkui punaruskeana, mutta reitille mahtui monen muunlaistakin maisemaa. Mahtavaa!
Retken kohokohta oli kuitenkin evästely, ainakin koirien mielestä.
 |
| Nälmänjoen telttailupaikalla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti