What a feeling

Sunnuntaina jatkui aussieyhdistyksen tokokoulutus. Valitsin aiheeksemme vireen ja seuraamisen. Vire ei ole ollut ongelma, en vain ole ajatellut koko virettä. Topin kanssa oli varsinkin kisoissa semmoista säätämistä, että olen tuudittautunut helpon Viirun kanssa siihen, että otan sen autosta ja ruvetaan hommiin. Vasta viime aikoina olen ruvenut pohtimaan, että ehkä esimerkiksi seuraaminen paranisi, jos leikkisimme hieman ennen perusasentoon poksahtamista. Ja Katja-kouluttajan puheet ja muiden koirakoiden harjoitukset edellisenä päivänä vahvistivat tätä ajatusta.

Ja seuraaminenhan on ongelma minulle, ei tosin niin suuri kuin syksyllä - mutta ongelma kuitenkin, koska treenaaminen on vastenmielistä ja sen vuoksi vähäistä. Ajan mieluummin erikseen hallille tekemään muutaman toiston kepeillä ja sitten kotiin, kun teen hieman seuraamista omalla kotipihalla.

Pieni hetsaus ennen seuraamista nosti mukavasti Viirun virettä, ja ensimmäinen sivulletulo- ja lyhyt seuraamissatsi oli erittäin onnistunut. Viipo suorastaan pamahti sivulle ja seurasi tiiviisti. Sellaista kun se olisi aina.  Teimme vain lyhyttä pätkää emmekä lainkaan käännöksiä.

Aluksi, kun treenataan virettä, saa antaa tekniikassa hieman anteeksi. Taidan olla liian ankara itselleni ja ennen kaikkea Viirulle. Vähempikin riittäisi. Jos suoritus on teknisesti liian huono, pitää vaatia koiraa korjaamaan (ei vihaisesti ettei vire laske).

Toisessa setissä mietin, mitä tekisimme - mutta päätin jatkaa vireellä ja seuraamisella, se kun on se vaikea. Ehdottelin jo noutamista, kun monet muut koirakot treenasivat sitä, mutta Katja kysyi, onko siinä jokin juttu. No, eihän siinä ole (kai). Sitten keskityttiinkin ihan hauskanpitoon. Katja piti kiinni Viirusta, hetsasin lelulla ja kävelin poispäin, sitten kutsuin seuraamiseen. Lähetin Viipon kiertämään esteen, lähdin kävelemään ja kutsuin seuraamiseen. Paikassa oli hakemista, joten tehtiin pari toistoa niin, että kädessä oli nami. Tämän jälkeen paikka korjaantui.

Keskittyminen Viirun vireeseen ja hauskanpitoon (tekniikan sijaan) nosti omaa virettäni, mikä oli ehkä koulutuksen paras anti. Viirun vireessä ei oikeastaan ollut mitään vikaa. Hauskaa oli :) Eräs osallistujista sanoi, että Viiru näyttää siltä, että sillä on hauskaa joka paikassa. Niinhän sillä taitaa olla, mutta ei sekään ole itsestään selvää.

Hilkka oli tuonut paikalle hypyn, ja saimme tehdä sen kerran. Ja oltaisiin varmaan saatu toinenkin kerta, ja olisi ehkä pitänytkin. Se ainoa kerta meni kuitenkin oikein hyvin, lähinnä halusin muistutella Viipolle, että hypyn taakse jäädään seisomaan. Toisella toistolla olisi voinut seisottaa pitempään. Nyt kiirehdin Viirun viereen palkkaamaan ja vapauttamaan.

Viirusta oli ihanaa nähdä Kiri-äiti.

Viirun pallohyppynouto viime kesän leiriltä

Kotona piti vielä tutkiskella, onko noutokapula Viirusta niin inhottava kuin se näytti monesta muusta koirasta olevan.  Pieni noutokapula on tosi kiva. Iso kapula on paljon vähemmän kiva mutta ei kuitenkaan kauhea. Yritin kehua sen nostamisesta ja pitämisestä erityisen ilahtuneesti ja palkata ruhtinaallisesti. Enemmän iloa noutohommiin!