Tavallinen viikko alkoi hakutreeneillä, nyt loivassa mäenrinteessä, jossa oli alueella aika monenlaista metsää. Ja mustikoita! Piilot valittiin tietysti parhaiden mättäiden mukaan. Ekalta ukolta ei haju oikein kulkeutunut, ja tarvittiin kolme (vai neljä?) lähetystä. Viimeisellä lähetyksellä Viiru kysyi: Pitääkö tosiaan lähteä, ei siellä varmaan ole ketään. Lähti sitten, ja löysi. Jossain vaiheessa pistoa haju pysäytti Viirun kuin seinään. Muut ukot löytyivät yhdellä suoralla pistolla. Kun odottelimme vuoroamme, kokeilin, osaisinko haukuttaa Viirua. Nopeasti Viipotin ymmärsi haukahtaa kehotuksesta kerran. Enempää emme ekalla kerralla yrittäneetkään. Rullailmaisukin on edennyt niin, että nyt voi sanoa, että Viiru osaa hetken aikaa pitää hakurullaa niin, että kumpikin istumme kodinhoitohuoneessa. Nyt vain pitää pidentää, ja siirtää eri asentoihin, paikkoihin ja esineisiin.
Kääk! Olen siis vielä miettinyt, olisiko haukkuilmaisu kuitenkin parempi. Haukku olisi koiralla aina mukana. Nykyään Viiru pyynnöstä etsii kuuron ja puolikuuron ja tulee luokse kertomaan löydöstä. Mutta eikö olisi kätsempi, jos se jäisi ukkeleiden luokse haukkumaan? Ja olisiko se pelastuskoiralle parempi? Ja sienikoiralle?
Haussa Viiru on itsenäinen ja rohkea. Paimenessa se kertoo olevansa pikkuruinen tyttö, joka ei halua joutua kauas emännästä - eikä ainakaan niin, että välissä on lampaita;) Oikeastaan Viiru oli eilen paimenessa reippaampi kuin oletin - ajattelin, että ehkä se ei haluaisi tulla pyöröaitaukseen lainkaan tai pyrkisi sieltä tarmokkaasti pois. Ekassa setissä Sinikka vielä talutti Viirua löysässä remmissä, mutta toisessa Viiru päästettin irti. Siellähän se kulki joukon jatkona, tosin Sinikastakin tukea hakien. Hommaa helpotti se, että takaperinkävely ei ollut enää niin tuskaisan vaikeaa kuin ekalla kerralla eikä sauvan käyttö niin tukalan outoa. Pystyin kiinnittämään huomiota koiraan ja kehumaan sitä, lopuksi hieman jopa ohjaamaan. (Mitä ihmettä, eikö tämä näy kuvissa!)
 |
| Ne jyrää meitin! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti