Nyt otetaan Pikistä mittaa

Olen miettinyt tuon Elämän tarkoitus on jäljestys (ja ehkä vähän myös Viiru ja noin kahdeksan ihmistä) -tyypin viemistä mejä-kokeeseen. Niinpä testattiin, jaksaako Piki ajaa koemaisen, pitkähkön, vaikeaan maastoon vedetyn jäljen, vai paneeko se kirsun rusetille sadan metrin jälkeen.

Ei jäljestä koemittaista tullut (olisikohan ollut 200 x 150 x 200 m?), mutta maasto oli hankalaa: suota, ojia, suopursuja, jäkälikköä, lahonnut aitta, karhun näköinen juurakko. Jälki lepäsi yön yli - ja yöllä satoi todella rankasti. Jäiköhän märkiin kohtiin enää yhtään verta?

Jäi, ainakin johonkin lähistölle. Piki täytti mejä-koiran mitat. Kolmannella osuudella "karhun" jälkeen Piksutti vähän hämmentyi ja varmaan väsykin painoi, ja jäkälikössä pienessä sivutuulessa sen oli vaikea pysyä jäljellä. Autoin sitä liikaa, samoin silloin kuin se meni sivusta sorkan ohi. Olosuhteisiin ja kokemuksen määrään nähden sujui hienosti :) Seuraavaksi tarvitaan jälki, josta minä en tiedä, missä se kulkee. Ja olisi hyvä saada joku "miestuomari" kulkemaan perään. Ja kokeilla laukauksensietotesti.

Viiru sai ajaa saman jäljen, mutta tehtävähän oli vaikeusasteeltaan aivan lälly, kun Piki, minä ja Heidi olimme äskettäin kulkeneet jäljen. Ilmeisesti korkeissa suopursuissa ja maastossa oli sen verran haastetta, että alkuhaparoinnista (pissahädän jälkeen unohtui, mitä oltiinkaan tekemässä) selvittyään Viiru jäljesti keskittyneesti ilman minkäänlaista säntäilyä. Sille ei selvästikään tullut ylimielistä, hutilointiin johtavaa tunnetta: Mä tiiän tän! Ja mikä yllättävintä: Viiru jäljesti 15 tunnin ikäistä verijälkeä eikä Pikin ja minun reittiä. Aika huippua tämäkin!

Kummallakin koiralla oli tajua siitä, että ongelmat ovat itse ratkaistavissa; ohjaajasta ei juuri ole apua, kun sen hajuaistikin on niin puutteellinen. Ohjaajankin pitää malttaa antaa nenätyöläisten itse ratkaista pulmat. 

Mejä on työläydestään huolimatta motivoiva harrastus, kun koirat vaan ovat niin hyviä. Taas kaikki koirat, Nuusku, Rapsu, Sisu, Piki ja Viiru loistivat :)

Sekä jälkien tekoiltana että ajoaamuna käytiin myös kimppalenkillä ja -uinnilla Tukholminlammilla. Viiru ja Piki kantoivat turkissaan kotiin talven lämmitystarpeiksi turpeet ja risut.

Aktiivinen harrastuspäivä (toiseksi viimeinen lomapäivä) jatkui Pikin vepealkeilla ja Viirun agilitylla. Vepeen sattuivat kokeneimmat ja osaavimmat kouluttajat, ja treenikerta oli varmaan monille erittäin hyödyllinen. Pikikin saatiin hakemaan reippaasti köyttä veneestä kunnon uimasyvyydestä - eihän siihen muuta tarvittu kuin että minä menin veneeseen. Avustajan kanssa ei onnistunut, ei myöskään jänskätystilanteessa pelkän heitetyn köydenkään hakeminen yhtään pitemmältä. Jos jatkaisi harjoituksia, kasvatettaisiin matkaa, mutta ei käytettäisi vierasta veneapparia eikä lisättäisi köyteen vastusta.

Mutta ei vepe ole Pikille luontainen laji. Liikaa olisi vääntämistä pidättyväisyyden kanssa eikä voisi keskittyä itse liikkeiden harjoitteluun. Eikä kummallakaan - ei koiralla eikä ohjaajalla - ole suurta paloa vepen pariin, vaikka uiminen onkin kivaa.

Agilityyn sen sijaan on paloa kaikilla, vaikka speedcrossit tuntuivat oudoilta jalassa (vai räpylässä?) pitkän tauon jälkeen.

Rata: Heidi Hirvasoja-Korkee

Kuviot ovat peräisin Salme Mujusen radoilta, mikä sattuukin hyvin, koska hän tuomaroi myös kahdet seuraavat lähikisat. Käteni ja ranteeni eivät totelleet, kun yritin tehdä 3- ja 7-putkien jälkeen sylkkärit. Poispäinkääntösohotus tuntuu paljon luontevammalta; ja samaa taisin sohotella myös renkaan jälkeen (jos kuvittelin etten ehdi persjättöön) ja hypyn 14 - 15 väliin. Pitää palata ranteenkääntötreeneihin :) Treenissä Viiru irtosi hyvin hypylle 9, mutta kisoissa on tullut ainakin parit hyllyt, kun olen kuvitellut sen irtoavan.

Olipas mukava puuhastelupäivä; ja ihanaa, kun toiset viitsivät neuvoa ja kouluttaa.