Koska perheen mies lähti viettämään isänpäivää talvilintulaskentaan, perheen naisväki saattoi suunnata hakutreeniin. Josepan haun yhteiskokoontumiseen tuli meidän lisäksemme peräti kolme koirakkoa - saatiin siis pienet treenit aikaan. Sää lämpenee, ja lumi sohjoontuu ja sulaa.
Rataa tallasimme 150 m avoimeen kangasmetsään; toisella puolen oli laskeva rinne. Piki osallistui tallaamiseen tutummassa porukassa paljon reippaammin kuin eilen. Viirun kanssa treenattiin haukkua: ukkoja oli kuusi, ukot palkkasivat tietyn haukkumäärän jälkeen - paitsi kahdella keskimmäisellä Viirun piti haukkua, kunnes olin hengaillut ukon luona jonkin aikaa. Tokavikalla oli ääniapu, ja viimeinen oli haamu.
Eka ukko istui pää alaspäin huppu naamalla. Viiru pörräsi ympärillä, haisteli lumista maata(!) ja lähti takaisin. Uudella lähetyksellä haukkui hyvin. Ihan samoin kuin eilen - ei siis ole kyse arkuudesta, paineistumisesta tai sellaisesta. Minusta tuntuu nyt, että nämä maalimiehen jätöt ovat aina ekalla ukolla. Ovatko ekat ukot olleet vaikeampia (umppareita tai naama piilossa)? Vai onko Viiru niin täpinöissään, että se haluaa juoksennella eestaas? Ovatko ekat ukot olleet avoimessa maastossa, jossa Viiru näkee minut ja lähtee sen vuoksi hanakammin hakemaan apuja?
Oli miten oli, ensimmäistäkään ukkoa ei enää koskaan jätetä. Muutenhan tästä tulee jo opittu tapa. Ensi treenissä pitää siis varmistaa, että Viiru todella ilmaisee ensimmäisen maalimiehen kunnolla. Muut ukot ovat sitten umppareita tai muuten outoja.
Lenkillä mustilla koirilla oli kerrankin valkoista seuraa, kun iso valkkaripentu Kiia lähti Ani- ja Utu- bortsujen lisäksi metsään juoksentelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti