Agilityradalla hyllytin jo esteelle kaksi: selän takaa putken väärään päähän. Vaikka poikien kanssa etukäteen puhuttiin vaaran paikasta. Keppikulma tuntui vaikeammalta kuin kuvan perusteella voisi päätellä: ahtaammat paikat, tiukempi kulma.
Keskiviikkona Lukkarisen Marin treeneissä oli mukailtuna radan alkua. Mitä vaikeaa alussa muka oli? 3-4-väliä opeteltiin tekemään pyörittämällä (kisoissa tein niiston). Marin kanssa harjoiteltiin monia muitakin ohjauksia kummankin kanssa, mm. ikuisuusasioita: älä peitä siivekettä, käännä rannetta.
Tiistaina Pikin kanssa treenattiin muunnelmaa junnujen radasta - se olikin sennurataa vaikeampi: piti ehtiä ohjaamaan tiukkoihin paikkoihin. Viirun treenissä oli hyvää seuraa, juostiin oikein kunnolla (Pirisen Katri oli suunnitellut vallan vinkeän radan edelliselle ryhmälle), ja meillä oli oivallusten ilta. Kummallakin ohjaajalla oli väärien putkenpäiden kammo, ja hämmästelimme miten hyvin koiran sai kovassakin vauhdissa ohjattua ja linjattua oikeaan putkeen pikkuisen olkapäätä kääntämällä.
Tänään kepeä perjantaiolo vaihtui levottomaan tärinään. Iltalenkillä lähikadulla pihasta kuului haukkua ja kohta luoksemme syöksyi berninpaimenkoira (voiko niin raskas koira syöksyä?). Minimaalisen hetken pidin tilannetta harmittomana, koska bernin kaltaiset jättikoirathan ovat kivoja ja leppoisia. Tämä kuitenkin suhtautui meihin vihaisesti. Yritin saada omia koiria selän taakse, häätää berniä pois, huusin apua ensimmäistä kertaa elämässäni. Apua ei kuulunut, talosta ei tullut ketään, ja olin kauhuissani, koska ihan kohta vieras iso koira olisi purrut. Sitten vasta hoksasin lähteä kävelemään eri suuntaan kuin olin ollut alunperin menossa. Berni ei lähtenyt seuraamaan pidemmälle. Ei nyt ihan heti tee mieli lähteä tuolle kadulle. Onneksi löysin yhteisen tuttavan, joka kertoo tapahtumasta omistajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti